— Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi
Hannes Borg. — Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.
Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.
— Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.
— Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on, niin ettei siitä ole paljoa apua.
— Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun kasvot muuttuivat jäykiksi.
— Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan. Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan meiningeistä…
Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:
— Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse… Meillä ei ole mitään. Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut ryyppäämään… ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne kylän pojat sitä houkuttelevat…
— Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.
— Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä…