— Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?
— Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin epäilyttävää osaa.
He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken, avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta, pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.
He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle, kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran hovin isäntä.
Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään. Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.
Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius
Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:
— No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa poltetun sijalle?
Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:
— Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan tätä auttamatonta saamattomuutta.
— Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.