Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko, yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.
Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen, herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä ja hyvyyttä.
Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:
— Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi.
— Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. — Ja sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää siis vaivautuko, rouva Forsgrén.
— Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan kahvipannun tulelle.
Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui parinkymmenvuotias neitonen.
— Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.
Hän lisäsi:
— Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä teatteriasioissa.