— Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme varsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.
— Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on elämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken… noin kouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa. Voin vakuuttaa, että se tuli hänelle hyvin kalliiksi. Mutta te olette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset saattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.
— Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.
Näin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.
Hetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näki
Eversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.
VII
Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden raatelemana. — Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään? Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää ollutkaan mikään salaisuus.
Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.
Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut. Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen. Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi? Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja parjausta! — Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan erillään muista ihmisistä.
Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina, Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.