Emännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti kieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.
Toinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi, jonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa tarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla verhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti häikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui matkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi hänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta aistikasta avokaulaista kesäpukuaan:
— Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos minulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia kuin te…
Hän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan ja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja kaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä kuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.
Elisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin raju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin jälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet syliinsä, kuiskaten:
— Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi teidän tähtenne tulla vallan hulluksi.
Tehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti hänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä, silmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään maalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.
Maalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta maalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia, mutisten:
Iltapäivä — Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen miesten ihailuun nähden, rouva Borg.
Elisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi sameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti: