VIII
Oli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiin
Kuuselasta.
Elisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa pianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen soitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan. Poiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut saanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti mukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään, Vapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita. Hän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin ojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen vastenmielisesti, epäluuloisena.
— Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin ystävällisesti kuin suinkin.
— Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. — Olenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa sitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja kuolla kuin koira.
— Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti Elisabet. — Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian kokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä näyttää vähän valoisammalta.
— Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on lähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan olisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli toista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat kapinan aikana.
— Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset sivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin valkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan alkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. — Mutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita Vappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.
Hän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja huivin.