— Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta tuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.
— Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin asut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan pietarilaiseen orgiaan.
Metsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja peläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän poistui sisälle.
Tilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet ja
Hannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.
Rouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että lähdettäisiin kävelylle puutarhaan.
XV
Naapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut laveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina vuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen kajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli poimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi hänen tulevaisuudentuumiaan.
Kulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän päätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja siten panna alkuun suoviljelyksensä.
Hänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen, että se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä hän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä. Mutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden mukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen peittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä on niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että henkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta. Miten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä aineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui osaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella itse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.
Tiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin palasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset hänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat. Oliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa jäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen toisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen vastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet ristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen, jota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut koko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana saattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä keinoilla tahansa.