XXIII
Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella. Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu ammuttavaksikin.
Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin, toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.
Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen. Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne — Vahtera miehekkään luja ja häikäilemätön…
Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:
— Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.
— Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.
— Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä nuoruuteni asioista.
Hän keskeytti puheensa epäröiden.
Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.