— Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?
— Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.
— Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.
— Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden…
He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään sitä.
Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan. Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle, sanoi Hannes Borg:
— Päivää, Väinö!
Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:
— Päivää.
Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi: