— Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.
He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään. Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja kalparitareja.
Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:
— Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla sukupuuttoon kukistettavat. — Tänä iltana vaaditaan teiltä rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa, että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö…
Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.
— Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. — Samat miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös meille täyteläitä tähkäpäitä.
Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä, tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:
— Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä. Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan viralta.
— Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.
Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. —
Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata, kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä, valkeaviittainen jono.