Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard tarttui pikariinsa ja huudahti:
— Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!
Heidän juotuaan hän jatkoi:
— Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta…
Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija; tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.
Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella. Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.
Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:
— On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein ulos linnasta.
— Meidän tulee olla varuillamme.
— Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.