— Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.
— Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.
Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden sisällystä viljelleet.
— Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.
— Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.
Westhard kiivastui:
— Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla ajattelevat.
Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi, Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:
— Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.
Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli ankaruuden oikea edustaja.