— Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.
Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon ympärille.
Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:
— Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä. Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun voimakkaan vihollisen kanssa.
— Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä
Dabrel.
— Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän kimppuunsa.
Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:
— Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.
Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.
Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.
Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi: