— Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte mylläkästänne, kautta manalan jumalien!
Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.
Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.
Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus, rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea kädestä käteen. Nuoret lauloivat:
Mettiäisen karvasäären
Kukkakentiltä kokoomat
Makeaiset tuoksuavat
Simatulvat läikkyväiset
Suonissamme syöksähtävät,
Joka jänteen jännittävät
Mielet intoihin ylentäin,
Kehoittaen karkelohon,
Limoitellen lemmenleikkiin.
Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:
— Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot, tietäjä?
— Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten viittauksia.
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki noitaa.
— Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.