Alobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:
— Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.
— Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin juhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen, liiviläiset!
Vietso kohoitti ääneensä;
— Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet luoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa tarkoittaa.
Dabrel silloin huusi:
— Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!
Nämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret soturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.
Atso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään.
Mutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:
— Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa kajota, hän on minun vaimoni.