— Onko teitä useampia täällä?
— Me kaksi vaan, sanoi Atso.
Silloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja samalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen yhdessä tammikkoon päin.
— Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut takaisin mielenmalttinsa.
— Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. — Aiomme asettua liiviläisten pariin asumaan.
Alobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja valistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa juuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan yliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.
Nunnus hymähti tähän mitään sanomatta.
Siinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen joukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle paikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:
— Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!
Koolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan liikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa mitä edessään näkivät.