He neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta jäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle kertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?
Atsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja
Erviä.
Hän virkkoi:
— Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.
Alobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän kun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.
— Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä on heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.
Ja niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän pyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa kulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti ensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen. Levottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.
Alobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.
— Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja tarkoituksemme ovat rauhalliset.
Ääni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi: