Viekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:
— Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla kulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi kristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla, valtaamme helposti linnan.
— Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.
— Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä auttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!
Vietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei kuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit riuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni paksuun tammeen.
Dabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:
— Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?
Alobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta hän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä ja odottava.
Atso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen epäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:
— En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin kuin oikein on.