X.
Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään. Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.
Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä oli kuollut… Ervi toisen omana… ehkä hän oli Atson unhoittanut… ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut…
Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.
Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:
— Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.
— Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.
Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni Atso oli. Hän sanoi:
— Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.
— Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.