Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja menneisyydestään:
— Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani hyvät sydämet.
— Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?
— En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. — Kuule mitä kerron. — Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.
— Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.
— Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi. Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.
Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno huiluääni.
Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi heille virkistävää simajuomaa ja leipää.
— Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.
— Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa, virkkoi Alobrand.