— Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.
Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli hänet siihen pakoittanut.
Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:
— He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä ilmaisemaan linnan salaisuuksia.
— He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien täydelleen leppyvän. — Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa. Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.
— Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä. Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi meitä pelastaa.
— Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa… sanoi Atso. Hän olisi tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.
— Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää…
— Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat… lausui
Alobrand hänen jälkeensä.
Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi vielä Atson luo ja kuiskasi: