— Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin kukkasilla. — Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. — Mutta nyt kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.

Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.

Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa. Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä uskollisesti rakastanut…

Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin, hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?

Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää… Miten ihmismieliä voisi valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?

Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava järjetön kärsimys…

Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.

Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.

XI.

Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet siellä piilivätkään — sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.