Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti, ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli Piesko, Nunnuksen nuori orja.
Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:
— Terve, heimopäällikön tytär!
Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta herättäen.
Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.
— Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. — Hänen sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä, tuleeko ollenkaan tänä yönä.
— Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä aion anoa apua sorretuille.
Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:
— Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.
Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.