— Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.
— Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi kulkea suorinta tietä.
Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan päässä.
Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden toimeentulon puute — ken olisi huolinut Noidan orjasta — ja epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa, niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten paitojen huuhtominen — moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle akalle, eikä nuorelle miehelle!
Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.
Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille. Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.
Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.
XII.
Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit. Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen. Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen. Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen. Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. — Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen häkkeihin pyytämään?
Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! — Epäilemättä heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan. Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. — Ei se mies kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.