Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään, haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu? Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua korpikallioiden rotkoihin?
Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi. Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen. Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni esiin pilkistävän käärmeen niskaan.
Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli kadonnut.
Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.
— Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.
Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja virkkoi:
— Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.
Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan, eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus riensi puhdistamaan majaansa kyistä.
Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran, että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi — näin hän oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja, elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.
Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.