Dabrel sanoi Alobrandille:
— Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan ennen roviolla polttamista.
Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen ehdoituksensa, sanoi:
— Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava mies elävänä.
— Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina alkoivat pyöriä päässä, — on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.
Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut: niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.
— Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan, päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.
— Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa ruoskimaan Atsoa.
— Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.
— Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!