Katseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen yksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen virkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti edessään leviävälle pärmälle:
"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi ja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä viisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo hyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin aurinko avaruuksista luo maan päälle…"
Sen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia. Katsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden, astuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.
Sinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat levittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.
Puutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui, uhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta hohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki muurin juurelta kukkia.
Alobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän lähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi näyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää Gertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin tapasi.
Mutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti hänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan puutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.
Alobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen kirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän lukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli ympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta puolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa varma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.
Pihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän katseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli istuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä rippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan seljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui vastapäätä olevalle rahille.
— Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. — Mutta en ole saanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua kanssanne, isä.