— Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun kohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja yksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.
— Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä Westhardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani sydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.
— He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua senarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta jos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.
— He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet hyvän sydämenne.
— Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket kuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.
— Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei rippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.
— Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä, että sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta opinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa mielipidettäni lausumaan?
— Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte kirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne. Minun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.
— Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten pahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin paljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina eteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen vaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on järjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja puutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.
Gertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua, jota hänen sanansa hänessä aina herättivät.