— Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota pelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne tunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon niiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun rippini ei ole täydellinen.
— Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi taivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi välittäjää.
Tämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin vilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään epäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:
— Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo kevenisi taakastaan. — Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni keventämään?
— Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.
— Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?
— Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun se on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla enää ole mitään toiminta-alaa.
— Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja hyviä aikeitanne.
— Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset arvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee huulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.
— Minne aiotte lähteä?