— Minua on sanottu "liiviläisapostoliksi". Westhard käyttää sitä pilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä liiviläiskorpeen.
— Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.
— Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia. Heidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden ravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät itämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.
Gertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa Alobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus olisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja taittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti Alobrandin kaapun napinläpeen.
— Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!
— Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten järjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.
Hän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä isällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän oli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.
Seuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.
III.
Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä pois.