— He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. — He kärsikööt nyt tekonsa seuraukset!
Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan yllyttänyt.
Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä puoleen ja virkkoi rukoilevasti:
— Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea, melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.
Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:
— Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse palaamaan heimosi luo?
— Vangitkaa minut, sanoi Ervi. — Kunhan vaan pelastatte Atson.
Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan mikään ankara mies.
Hän kysyi:
— Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?