Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti Westhardille:
— Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan onnellista päättymistä.
Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies, joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:
— Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!
— Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.
Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä menettelytapa oli sopivin.
— En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä…
— Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. —
Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.
Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin luvatta päästämästä ketään sisälle.
Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.