Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja
Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.
Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa hyökkäystä.
Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään, vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo. Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.
Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa torjumaan…?
XIV.
Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.
Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:
— Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä iltana.
Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.