Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta virkistävää simajuomaa.
Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta, olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä. Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä, mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.
Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää, olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi, sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu…
Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä. Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen veteen uhria varten puhdistumaan.
Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.
Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui hitaasti rantaa kohti.
Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava. Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin, että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi, se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.
Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat yksitoikkoisella äänellä:
Kuolon liekin, uhriliekin
Sytytämme, synnytämme
Jumalille tuonelan.
Sotaonnen, heimo-onnen
Enennämme, elvytämme
Taikavoimin tuonelan.