— Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
— Pelastakaa vangit!

Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.

Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan antoi palaamiskäskyn.

Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka linnaan.

Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa, halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja antavansa itsensä kastaa.

Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.

Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti tulla linnaan sieltä työtä saamaan.

Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:

— Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun jumalianne palvelemaan… säästäkää henkeni…

Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli hän heittänyt henkensä.