Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle, vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.
Hänen isänsä virkkoi:
— He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet ystävien seurassa. —
Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.
XV.
Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso, vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! — Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa menestykset.
Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä, peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin, kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki, lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen huokauksen.
Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.
Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.
Gertrud avasi kirjeen ja luki: