— Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota. Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä kotikorpesi ja heimosi.
Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti. Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista, sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho. Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja hyvä.
Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:
— Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.
— Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta. Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista ihmisuhreista.
— Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni vallassa.
Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.
Hän virkkoi siis vaan:
— Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja jotka tekevät hyvää.
Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas. Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle. Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen hymyyn.