Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut. Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja, jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli silloin tällöin kehaissut heitä. — Toisin oli Runoilijan, Tenun ja Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he tunnilla osanneet juuri mitään.
Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:
— Luottakaa vaan minuun, pojat.
Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään, hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.
* * * * *
Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.
Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät verestivät. — Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului asiaan.
— Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua, muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon uinailuunsa.
Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut juonensa.
— Ehkä Aro tulee taululle.