— Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.
— Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.
— Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. — Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi. Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, — eikä Susi sitä koskaan ole tehnytkään.
— Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.
— Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.
— Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä vastatakseen.
— Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut äänettömänä ja synkkänä.
— Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille, huudahti Pelle.
— Ei! vastasi Runoilija. — Ensinnäkin, minun suunnitelmani edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, — vaikka arvaahan hän sen muutenkin.
— Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.