Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan. Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.
— Olen sen itse ommellut… monena iltana.
Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:
— Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.
— Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli ottanut takin.
— Hyvää yötä.
Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin, taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle. Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.
— En voi, kuiskasi hän käheästi.
Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:
— En voi.