— Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan…
Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.
Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei ollut hänen kasvoillaan.
— Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.
Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota
kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.
Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.
Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan soi kuin haikea laulu…
Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.
Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.
— Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.
Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.
Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.
— En sanonut hyvää yötä äsken… Tahdotko tämän päällesi, on viileää vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.
— Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.