Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut. Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän sanoi:
— Kylläpä sinun on ikävä, Aune… En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä, melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä saisit seuraa ja voisit huvitellakin?
Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.
— Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen ääni.
Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.
— Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.
— Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului hiljaa ja katkonaisesti.
Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin maan alta, kun hän vastasi.
— Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista ilmaissut.
— Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.