— Kirja varmaankin!… Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan kätensä.
Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään, mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut omistuskirjoitusta, kuten ennen…
— Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.
— Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.
* * * * *
Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti
Antti yksikantaan:
— Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.
Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.
Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut; varmaankin Antti istui ja mietti.
Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään, viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.