— En… en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.
— Näkemiin sitten.
— Näkemiin.
Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti, somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei Antti sietänyt.
Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava valmiiksi… Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski… Viipyisikö Antti, vai menisikö hän taas… kuten ennenkin?
Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva
piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.
Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan
Tölleviin… Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.
Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle, vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.
Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.
— Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka ojensi vaimolleen.
— Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.