— Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.
Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle, miltei rantaan, kosken alapuolella.
— Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?
— Noin kolme tuntia aikaisemmin.
— Ei kukaan nähnyt… Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja viivytteli.
— Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja astui biiliin.
Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja palvelija poistui.
Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.
Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu. Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen vallassa.
Rakas Antti.