Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä, loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten hurraahuutojen kaikuessa.
Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia, kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.
Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas, arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin kantavalla äänellä:
Herra Presidentti.
Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu seuraavasti.
Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.
Nyt alkoi presidentti puhua.
Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta, osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi tähän verrattavissa.
Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.
— Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit, korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille pojilleen.