— — —
Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua. Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän nousi portaat ja soitti.
Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.
— Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.
— En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.
Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.
Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli tunturin.
Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä liikkumattomana.
* * * * *
Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.