Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.
Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina. Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.
Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.
Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin raikkaasta lähteestä.
Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille, kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se, joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.
"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri sana: se on isänmaa."
"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi, että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja puhtaammalla sydämellä."