Tämä taas vuorostaan antoi jutulle uutta pohjaa. Yhtiö oli ostanut maa-aloja, se oli kiinnittänyt niihin rahaa, siis sillä täytyi olla tosi mielessä. Sanomalehdet vaikenivat, mutta huhu suureni ja sai yhä kummallisempia muotoja. Vihdoin se sai sanomalehtien haastattelijat valtaansa.
Nämä ryntäsivät sankoin parvin yhtiön osakkaiden kimppuun, ja mitä jyrkempää vastarintaa he kohtasivat, sitä innokkaammiksi he tulivat. Pankkiiri Kaski vastaili rahamiehen kohteliaisuudella, ettei hän tiennyt suunnitelmista kerrassaan mitään, ne kun olivat yhtiön teknikkojen laatimat ja johtokunnan tarkastamat, eikä hän kuulunut johtokuntaan. Kapteeni Liir oli onneksi merellä ja insinööri Johansson Chicagossa, uhrina ei ollut enää muita kuin insinööri Jäkälä ja J. V. Laakso. Mutta Jäkälä ei ottanut ketään vastaan ja Laakso puhui pelkkiä hassutuksia.
Silloin neekerit kerrassaan raivostuivat. Joku heistä yritteli runoilla, oli tietävinään enemmän kuin tiesikään, mutta silloin olivat toiset yksimielisinä kiskomassa häntä alas piedestaaliltaan. Sanomalehtien palstoilla alkoi näkyä miltei seisovana otsikkona "Oy. Petsamon juttu", mutta sen alla ei ollut suuria ja yleisö alkoi hermostua.
Jäkälän hotellihuoneistossa, jossa hän tilapäisesti asui, kävi tuon tuostakin nuuskijoita, mutta hän käänsi, kuten sanottu, heidät ovelta. Eräälle hän joutui kerran itse avaamaan oven.
— Saisinko silmänräpäyksen puhutella insinööriä?
— Ei hän ole kotona.
— Mutta tunnenhan minä teidät, herra insinööri! Silloin Jäkälä kohotti suuren harppinsa, joka hänelle oli unohtunut käteen ja joka välähti kuin tikarin terä. Hän tiuskaisi hirveällä äänellä:
— Ja kuitenkin seisotte siinä vielä!
Tunkeilija kääntyi kuin tuulenkela ja syöksyi alas portaita kolme askelta kerrallaan, kaikuvan naurunhohotuksen saattamana.
Kipinästä oli syttynyt tulipalo; mutta silloin tuli luuli, J. V.
Laakson hyvä-tuuli.