J. V. Laakson piirustuskonttorissa oli piirtäjänä muuan teollisuuskoulun käynyt mies, joka oli kommunisti. Mies oli nuori ja perin hiljainen, täydellinen kalpeakasvoinen uneksijatyyppi. Erikoisen lahjakas hän ei ollut, mutta hän oli työteliäs ja hänen piirustuksensa olivat niin viivakauniit ja puhtaat kuin painosta tulleet. Ja J. V. Laakso oli mies, joka osasi käyttää hyväkseen tällaista kykyä ja maksaa kunnollisia palkkoja.
Mutta sitten yllätti J. V. Laakso Suomen Työmiehen neekerin haastattelemasta tätä piirtäjää. Ovensa läpi hän kuuli selvästi:
—… Niin, jos saan mitään tietää. Mutta en minä tiedä mitään.
— Tietysti sitten omalle lehdelle. Ei toki muille, missään tapauksessa.
— No kyllä, kyllä.
Silloin J. V. Laakson ihravatsa alkoi hyllyä, pienet silmät kiiluivat ja siristyivät, ja terve hammasrivistö alkoi kuin mikäkin syöttölaitos rullata sikaria suupielestä toiseen lerpallaan olevan ja aina vähän mustan alahuulen päällä. Hän otti kynän, rullasi vielä hetken aikaa sikaria ja alkoi sitten kirjoittaa.
Kun hän oli saanut tekeleensä valmiiksi, kutsutti hän piirtäjän luokseen.
— Minä olen kuullut, että te olette kommunisti, jyrähti kuin ukkospilvestä paksukarvaisten kulmien rypistyessä.
Mies vastasi aivan suoraan, hiljaisella äänellään:
— Kyllä minä lukeudun siihen puolueeseen. Silloin jysähti J. V.
Laakson lihava nyrkki pöytään.